Näkymättömän varassa

Ystävä sanoi: siinä tulee se tunne, kuin aika pysähtyisi. Kuin koko maailma odottaisi kanssasi. Minä totesin, että ei ole ainakaan vielä tullut. Päin vastoin: tässä viimeisten viikkojen aikana olen oikein henkiin herännyt, mennyt ja tehnyt, ollut elämäniloinen, vauhdissa ja liikkeessä maailman mukana.

Tuosta keskustelusta on kuusi päivää. Sen jälkeen jotain on naksahtanut. Olen tietoisesti irrottanut otettani kaikesta, mikä on tähän asti ollut. Tämän seurauksena tuli yhtäkkinen ja voimakas tarve saada kaikki kuntoon uutta tulokasta varten. Järkkäsin kämppää, hoidin roikkuneen koulutehtävän, kävin etsimässä puuttuvia kamppeita, ja suorastaan hikeennyn siitä, että vielä pitäisi tehdä yksi isompi reissu kauppaan niin, että olisi kaapit täynnä ja kaikki valmista.

Kun nyt käytännössä kaikki alkaa olla hoidettu, tuntuu oudolta. Minä valmistauduin, irrotin otteeni - ja jäin leijumaan, putoamatta vielä eteenpäin, uuteen. Vauva on ollut vatsassani aina. Tuleeko se olemaan siellä aina? Siltä tuntuu, sillä aika on pysähtynyt.

Tiedän, että tämä on suuri illuusio. Langat jännittyvät äärimmilleen näkymättömissä. Ne vain eivät ole minun käsissäni. Nämä hetket ovat ne kaikista huimaavimmat. On yksi asia olla tilanteessa, jossa on minusta kiinni milloin päästän irti ja pudottaudun tuntemattomaan. On vielä paljon suurempaa olla näkymättömien lankojen varassa, joiden irtoamishetkeen en voi itse vaikuttaa. Minulla ei ole kontrollia tähän. Ja se on ihanaa.

Ja nyt? Nyt voin vain leijua ilmassa, jähmettyneessä ajassa ja odottaa sitä hetkeä, kun muka valmistautuneena ja kuitenkin yllätettynä huomaan lankojen irronneen ja ajan alkaneen taas liikkua, johonkin aivan uuteen.