torstai 6. kesäkuuta 2013

Viettelysten vaunu

Minulla on addiktio, joka vaikuttaa elämänlaatuuni selkeästi. Ainoa tapa saada siltä hengähdystauko on kieltää se itseltäni kokonaan määrätyksi ajaksi - näinä aikoina myös aina selvästi näen, miten paljon paremmin voin ilman addiktion aiheuttajaa. Kuitenkaan en ole tarpeeksi vahva. Tauon jälkeen otan tuon asian aina takaisin elämääni, uskotellen itselleni, että voin käyttää kohtuudella. Ikinä se ei onnistu, vaan muutamassa viikossa vaivun takaisin tilaan, jossa riippuvuuden aiheuttaja hallitsee minua enkä minä sitä.

Kyseessä on tietenkin Facebook.

On ehkä kuvaavaa, että minun pahin ansakuoppani on sosiaalisessa mediassa. Onhan minulla muitakin paheita, himoja, asioita joihin välillä jää kiinni. Kahvi esimerkiksi, aiemmin oli suklaa. Usein painin shoppailuhimon kanssa, koska yksi tärkeimpiä arvojani on kulutusvastaisuus. Nämä muut viettelykset eivät kuitenkaan koskaan ole saaneet sellaista otetta minusta kuin Facebook, tuo itsensä pirun palvelu. Sosiaalinen verkosto aiheuttaa minussa saman kuin joissain ihmisissä alkoholi, tupakka tai muut fyysisemmät kauhistukset.


Miten riippuvuus sitten ilmenee ja mikä siinä on niin kamalaa? No. Kuten sanoin, yritän aina käyttää kohtuudella: pitää facen sellaisena kuin sen kuuluisi olla; satunnaisena nettisivuna, jossa harvakseltaan vierailen ja jota vielä harvemmin päivitän. Tämä on onnistunut ainoastaan silloin, kun minulla ei ole ollut nettiä kotona, ja silloinkin vaarana on jumittua facen lumoihin tuntikausiksi sitten, kun sinne kerrankin pääsee. Ja kyllä, jos kotona on internet, huomaan ennen pitkää roikkuvani fesessä typeriä määriä tekemättä mitään. Selailen päivityksiä, joista valtaosa pelkästään ärsyttää, jaan pöljiä videoita ja odottelen, että joku tuttu tulisi chattiin. Säälittävää.

Ja sitä paitsi ahdistavaa. Facebook syö pahimmalla mahdollisella tavalla sitä, mikä minulle on todellisuudessa kaikken tärkeintä: läsnäoloani tässä hetkessä. Mitä enemmän roikun netissä, sen huonommin olen läsnä - mikä tarkoittaa myös, että sen huonommin saan otteen itsestäni ja pystyn kuuntelemaan itseäni, sen vähemmän teen asioita joita oikeasti haluaisin tehdä, ja niin edelleen. Jos esimerkiksi olen fesettänyt koko illan, on tyypillistä, etten jaksakaan enää meditoida sen jälkeen. Joku voi sanoa, että mikäs siinä sitten, tee sitä mitä mieli tekee, mutta tässäpä on se tärkein ero: meditoinnista tulee hyvä olo, fesestä huono. Niin henkisesti kuin fyysisesti: hartiat menevät jumiin, nukun huonommin ja usein jää päälle ärtymyksen tunne - nimellisesti jostain tyhmästä asiasta jonka netissä bongasin, todellisuudessa tietysti johtuen siitä, että olen itse aiheuttanut itselleni nihkeän olon addiktioni parissa. Lisäksi, mitä useammin fesessä käy, sen enemmän alkaa automaattisesti ajatella miten tuosta tai tästä pitääkin laittaa kiva pikku päivitys... Argh! Ihan kuin eläisi raportointia varten.


Pidän nykyään säännöllisesti taukoja, nyt on taas meneillään yksi. Kuten aina aiemminkin, huomaan eron selkeänä kaikessa. Elämä on paljon parempaa. En kaipaa feseen, mutta silti olen omituisesti asennoitunut palaamaan tauon jälkeen, ja osa minusta pitää sitä hauskana asiana. Miksi? Miksi teen tämän itselleni? Mitä fesessä on, josta on niin vaikea päästää irti?

Vastaus kuuluu: pelkään, että jos lähden kokonaan, jään jostakin paitsi. Ilmiö on sama kuin nuorempana, kun oli pakko mennä kaikkiin bileisiin ym., ettei tuntisi itseään ulkopuoliseksi. Vaikka useimmiten ei ollut edes kivaa. Tuosta olen päässyt eroon, miksi en siis myös tästä online-versiosta? Perustelen asiaa itselleni sillä, että minulla on ulkomailla ystäviä, joihin on helpompi pitää yhteyttä näin. Onkohan tuossa edes mitään perää - lähes kaikki niistä, joihin pidän yhteyttä, tavoittaisin myös sähköpostitse. Selittelyn makua siis, todelliset motiivini ovat toisaalla. Siinä, että voi muistuttaa ihmisiä omasta olemassaolostaan kommenteilla ja tykkäyksillä. Siinä, että voi chattailla yötä myöten jonkun kanssa, jota muuten näkee harvoin jos koskaan. Siinä, että voi laittaa seinälleen kuulutuksen "tulkaa joku käymään!" ja että saa bilekutsuja. Ettei tule unohdetuksi.


Tiedän, että minun pitäisi lähteä fesestä kokonaan. Se olisi palvelus itselleni. Kiusaava ajatus on se, että kaikki muut jatkaisivat siellä verkostoitumistaan ilman minua. Juuri tässä on villakoiran ydin. Sairaalloinen sosiaalinen addiktio, jolla ei edes ole mitään tekemistä todellisen kanssakäymisen kanssa.

Huvittavaa kyllä, myös paras vastalääke löytyy sosiaalisuudesta - todellisesta sellaisesta. Voimaa lähtöajatukseen antaa niiden ihmisten ajattelu, jotka eivät ole fesessä. Tunnen heitä jonkin verran ja ihailen näitä ihmisiä suunnattomasti. Heidän esimerkkinsä saa tajuamaan, että ei siinä oikeasti jää paitsi mistään tärkeästä, mistään sellaisesta, mitä ilman ei voisi olla.


Miksi kirjoitin tällaisen vuodatuksen? Kirjoitin kaikkien näkyville henkilökohtaisen, suorastaan nolon tunnustuksen päänsisäisestä vammastani, joka on oikeasti aika lapsellinen. No kuulkaas, tässäkin on taka-ajatus. Ruotimalla asiaa muiden nähden (täällä sosiaalisen median eri haarassa...) saan voimaa lopetusajatukseen. Absurdia ehkä, mutta taas vasta tällä sosiaalisella jakamisella itsekin kunnolla näen, miten typerästä ja täysin itsestäni riippuvasta haittatekijästä on kyse - ja tunnen olevani ison askelen lähempänä addiktiosta luopumista. Vaikka tämä jonkun mielestä olisi naurettavaa, niin olkoon. Riippuvuus mikä riippuvuus, ja sen haitat ovat yhtä todelliset kuin siitä luopuminen on vaikeaa.

Mutta nyt minusta ihan todella tuntuu, että aion tehdä sen. Vaikka tietysti se edellyttää näyttäviä jäähyväisiä pääkallonpaikalla, ja siinä taas on riskinsä. Mutta jos teen päätöksen etukäteen, onnistun. Valmistautuminen alkaa nyt.

5 kommenttia:

  1. Hahaha, tähän päälle on tietty hyvä sanoa, että mä olen nyt keväästä asti vakavasti harkinnut fb-tilin tekemistä... vaikka niin, harkintaan tuo on edelleen jäänyt, en ole vieläkään mitään asian eteen tehnyt... saas nyt nähdä, miten kauan sitten harkitsen...

    Jos lopettaminen kokonaan tuntuu hyvältä ratkaisulta, niin tsemppiä kierteen katkaisuun! Yleisesti kannatan nautinnollisten paheiden ylläpitoa silleen kohtuullisissa määrin, mutta jos tosiaan toistuvasti tuntuu siltä, että homma lähtee lapasesta (pienet överit satunnaisesti on vaan kivoja!) ja fiilis on sen vuoksi huono, ei paheelle antautuminen enää täytä tehtäväänsä.

    Voisithan sä tietty kokeilla jotain kuukausittaista rajoitusta, esim. saat käyttää facea aina kuun alusta vaikka 20. päivään saakka ja loppukuun ajan saitti on sulta kielletty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehheh :D Et oo ainoa: myös eräs toinen vuosia ilman ollut kaveri liittyi hiljan febuun. Onneksi te ette olleet kuitenkaan ainoat tukipylväät, vaan on muitakin jäljellä...

      Mitkä sulle on syyt liittyä? Bilekutsut vai yhteydenpito ylipäätään? Febuhan toimisi oikein hyvin satunnaisena kontaktikanavana, jos ei tosiaan menisi överiksi ja addiktion puolelle.

      Oon muutaman kerran yrittänyt asettaa jotain sääntöjä, esimerkiksi että saisi käydä vaan kerran päivässä, tai vain töissä, tai jotain sellaista. En oo ikinä saanut niistä pidettyä kiinni vaan seuraavassa hetkessä olen löytänyt itseni fesettämästä kännykällä bussissa, yömyöhään kotona jne... Ainoa mitkä on toimineet, on olleet netittömyys kotona ja niin kiireiset elämänvaiheet, että on pystynyt jättämään fesetyksen vähemmälle kun on yksinkertaisesti ollut niin paljon muuta tehtävää.

      Tähän kevääseen asti jotenkin kuvittelen, että löydän vielä kultaisen keskitien. Ehkä se tarpeeksi suurella itsekurilla olisi mahdollista, en tiedä. Mutta yks ilta vain tajusin, että mun oikeasti PITÄISI lähteä sieltä, se olisi paras ja helpottavin ratkaisu. Koska kyse on riippuvuudesta, en tietenkään silloin (enkä vielä ihan nytkään...) kokenut itseäni valmiiksi niin isoon repäisyyn. Luulen kuitenkin, että mulle absolutismi tässä asiassa on paras vaihtoehto aivan kuten alkoholisteille viinan kanssa.

      Voisinhan tietysti aloittaa vaikka siitä, että poistan kaikki Suomessa asuvat ystävät ja katson, millaista on jos oikeasti olen siellä vain niitä ulkomailla olevia varten, joilla aina perustelen siellä oloani...

      Poista
    2. PS: Ja totta, yhtään lievempien addiktioiden kanssa lankeaminen on ennen kaikkea nautinnollista ja pienet överit vaan rikastuttaa elämää. Kuten nyt ne kahvi ja suklaa vaikka. Mutta tää fese on oikeasti enemmän verrattavissa vaikka siihen alkoholismiin...

      Poista
    3. Mun "tarve" liittyä faceen on lähinnä vaan ne bilekutsut. Myös sen Maijun pelikampanjan takia olisi kätevää olla fb-tili, niin ennen peliä olisi helpompaa sumplia juttuja kontaktien kanssa.

      Yleinen yhteydenpito on taas sellainen pointti, jonka takia sinne faceen en millään tahtoisi. Olen niin saatanan epäsosiaalinen, että jo kännykän mukanaan tuoma "jatkuvasti tavoitettavissa" -asenne ahdistaa mua toisinaan. Siihen aikaan kun kaikki kaverit mesetti, mäkin latasin itselleni messengerin, mutta tosi harvoin jaksoin sinne edes kirjautua, ja jos kirjauduin, laitoin tosi usein statukseksi jonkun "poissa" tai "varattu", ettei kaikki tulisi koko ajan pälisemään, kun halusin dataa rauhassa :'D Että niin, en pelkää fb-addiktiota jostain kumman syystä...

      Toi Suomessa asuvien kaverien poistaminen muuten kuulostaa ihan hyvältä kokeilulta, ja jos ei muuta, niin ainakin se toimisi asteittaisena vieroittajana, jos poistuminen kertarykäisyllä tuntuu liian radikaalilta. Toisaalta sä oot kyllä enemmän sellainen "kerrasta poikki" -tyyppi kuin hissukseen takavasemmalle veätytyvä.

      Poista
    4. Leikittelin just tuossa yksi päivä ajatuksella kännykättömyydestä. Että olisi taas vain lankapuhelimia. Minähän olen oikein kännykänkäytön unelmakohde, hyppään riemullisesti siihen verkostoon jossa voi tavoittaa kenet vain, milloin vain, missä vain, ou jee!

      Ja sitten oikeasti ajatus siitä, ettei sitä olisikaan, on niin VAPAUTTAVA. Ihan sanoinkuvaamattoman vapauttava. Ettei tarvitsisi, koskaan. Näiden sosiaalisten juttujen verkko kun on mulle samalla ihan suunnattoman tukahduttava.

      Mutta jos nyt tekisi tilit selviksi febun kanssa, ehkä se helpottaisi oloa. Kerrasta poikki ja tiedät kyllä kenen tyyliin: So long, gay boys ja toodaloo, motherfuckaaaaaaaaaa!

      Poista