Lähtijät + Holmesin raportti

Olen jo pariin kertaan hehkuttanut sitä, miten mukavaa on ollut löytää interaktiivinen bloggaaminen. Ne blogit, joita säännöllisesti luen ja kommentoin, ja joista joskus joku käy täälläkin kommentoimassa. Joskus aikoinaan koin usein ulkopuolisuutta sen vuoksi, että kaipasin pois. Sitten lähdin pois, ja aloin löytää asioita. No, nämä blogit, joita seuraan, ovat juuri lähtijöiden blogeja. Me olemme kaikki niitä, jotka eivät pelkästään kaivanneet jonnekin, vaan todella lähtivät kaukaiseen maahan - ja rakastuivat siihen, mikä vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Nyt rakas ystävä liittyi lähtijöiden joukkoon. Jään sydän kipeänä ikävöimään, mutta innostuksella seuraamaan matkaa. Tällä kertaa ei liikuta Afrikan mantereella, vaan Intiassa. Annamarika, hänen miehensä ja heidän 5-vuotias tyttärensä lähtivät juuri puoleksi vuodeksi Keralaan lastenkotiin, jossa he eivät lomaile eivätkä edes tee vapaaehtoistyötä, vaan omiin töihinsä ja opintoihinsa liittyviä projekteja.  Jos joku muukin haluaa seurata, seikkailu löytyy täältä. Siunattua matkaa, Annamarika, Lauri ja Enni! Paitsi että, kuten me lähtijät tiedämme, ei se ole mikään matka. Se on puoli vuotta elämää toisessa kodissa.

*

Olin viikonloppuna kuoroharjoituksissa, ja Watson ekaa kertaa oikeasti hoidossa mummillaan.

Minä: "Hei, mun kuorokaveri sanoi, että niilläkin meni yöunet, kun lapsi alkoi kääntyillä ja liikkua."
Mummi: "Ai, no milloin ne tulee takaisin?"
Minä: "Se sanoi, että toivottavasti kouluikään mennessä..."

Joo, no. Suurin osa öistä menee ihan hyvin, eli herätään vain 5 kertaa yössä, eikä tarvitse nukuttaa sylissä. Ja jotkut toiset yöt sitten vähän levottomammin. Mutta jos se sitten kouluikään mennessä... Kummasti kuitenkin piristi pieni "perhekerho" kuoromme muiden lapsellisten kanssa!

Ajattelin ensin tehdä inhorealistisen raportin huonosta yöstä, mutta mitäpä noita märehtimään. Sen sijaan haluan raportoida kaikkein parhaan.

Sen, kun Watson on ollut jonkin aikaa itsekseen vaikka lattialla loikomassa ja menen hänen luokseen, ja kasvoille leviää riemastunut hymy. Vielä leveämpi versio nähtiin perjantai-iltana, kun palasin ensimmäisistä kuorotreeneistä.

Sen, kun olen syöttämässä häntä, ja yhtäkkiä hän laittaa hetkeksi pään takakenoon, vilkuilee ympärilleen, katsoo sitten minua silmiin ja alkaa selittää uskomattoman lempeästi: "Häää! Häää! Häää!"

Sen, kun hän on ollut unilla ja herää, joskus itkeskellen, joskus rauhassa - saatan vielä ajatella, että nytkö se jo heräs - nostan hänet sängystä, ja hän on pieni ja pöpperöinen ja tuhiseva sylissäni. Silloin tajuan, miten minulla oli häntä ikävä jo pelkkien päiväunien aikana.


Pyysin viime vuonna (maailmankaikkeudelta/Jumalalta/maaäidiltä/enkeleiltä/miksi ikinä haluat sitä nimittää), että saisin elää rakkaudessa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Pari päivää sitten havahduin siihen, että tuo toive on toteutunut täydellisesti. Ei tässä voi muuta kuin kiittää.

Niin, ja otsikosta: jos tuo toinen on Watson, niin, ah well. :)