lauantai 25. tammikuuta 2014

Subjektiivista dokumentointia

Yksinhuoltajan murheet jatkuvat. Tekisi mieleni kirjoittaa kaikki auki (toki vähän siistimmässä muodossa kuin miltä se pään sisällä tällä hetkellä tuntuu), jakaa, keventää. Mietin, missä menee yksityisyyden raja. Ainakaan toista ihmistä en ala blogissa mollaamaan (niin kuin ystäville otan vapauden valittaa silloin, kun on paha olo ja raivo päällä). Faktat voisi toki listata, mutta haluanko yksityiselämäni tällä hetkellä kipeimmän kohdan olevan periaatteessan kaikkien näkyvillä, kenen tahansa luettavissa? No en tietenkään.

Bloggaus on antoisaa, mutta kaikkeen sitä ei voi käyttää, vaikka tavallaan huvittaisikin. Rehellisyys on ainoa tapa viestiä niin, että se ehkä antaa jotain jollekulle, mutta yksityisasioilla retostelu ei ole sen coolimpaa täällä kuin tosi-tv:ssäkään. Rajanveto on välttämätöntä.

Elämä ei ole pelkkää riemua. Tällä hetkellä olen vihainen, surullinen, pettynyt, neuvoton, huolissani ja uupunut. Sen halusin kuitenkin jakaa, rehellisesti.

Parempaa huomista itse kullekin.


Koska kurjat aiheet vaativat loppukevennyksen: en ikinä väsy kertomaan, kuinka joku YLEn radiotoimittaja joskus luonnehti jonkin Beethovenin sinfonian olevan subjektiivista dokumentointia, toisin sanoen henkilökohtaista tilitystä.

2 kommenttia:

  1. Jaksamista, tiedät missä ollaan jos tarvii vaikka mollata tai vaan listata faktoja.

    VastaaPoista
  2. Voi sinua ja murheita. Kunpa ne voisi vain puhaltaa pois.
    Jaksamista ja voimia. Tulee vielä valoisia päiviä, paljonkin ja toivoen piankin.

    VastaaPoista