Taistelu nokkamukista ja vähän muutakin

Watson rakastaa: vessapaperia. Muutakin paperia, kuten musiikkiopiston tiedotetta, neuvolan lappuja, kuoron mainosjulistetta, tyhjiä kirjekuoria, lahjapaperia. Nurkkia, joihin voi ryömiä. Joulukalenterin luukkujen repimistä irti. Lelulaatikon kaatamista. Makeaa, sileää hedelmäsosetta. Kurkkua. Nokkamukia, yli kaiken nokkamukia ja siitä juomista.

Ja sitten kaikkea kiellettyä: muovipusseja, pistorasioita, minun kännykkääni, johtoja, lautasia pöydällä, tavaroita hyllyssä. Pesukoneen poistoletkua. Vaippapyykkikorille ryömimistä. Keinutuolin jalkoja.

Hän ei rakasta pukemista pakkaskelin ulkoiluun eikä sitä, että jotain otetaan kädestä pois (esim. johto tai muovipussi). Eikä muhkuraista juuressosetta. Hän sulkee suunsa, irvistää, tuhisee, pärisyttää. Minä yritän huijata tuomalla nokkamukia lähemmäs ja sujauttamalla soseen suuhun juuri ennen sitä. Se onnistuu yleensä kerran. Sen jälkeen hän tietää, kiskoo mukia huulet yhteen puristettuina, taistelemme ruokapöydän yllä mukista kunnes minua alkaa naurattaa.

En tiedä, onko minulla ollut kenenkään kanssa näin hauskaa. Hän yrittää syödä nenäni ja minä hihitän. Hän tajuaa, että se on hauskaa, ja tekee sen uudestaan, uudestaan. Hän rupeaa hekottamaan kesken omien puuhiensa, ilman näkyvää syytä. En pysy pahalla tuulella, jos sellaisella olin. Kun hän kiljahtelee riemuissaan ja minä kiljahdankin takaisin, hän riemastuu. Kiljumme toisillemme kuin pienet apinat. Parasta se on kun hän koikkuu vessanpytyn päällä ja minä istun vastapäätä, entisellä meditaatiotyynyllä, tämänhetkinen elämä on vähemmän meditatiivista ja enemmän jotain muuta. Läsnäoloon on monta reittiä.

Minulla on taas murheita, sitä harvinaista lajia, joita ei voi olla kuin yh:lla. Mutta minulla on myös sellainen aarre, joka menee ohi kaikesta. Kaikesta.