Tahdon, yhä

...eli Nyt Riitti, osa 3: Jälkipyykki - tai siis vasta ensi askel tulevaan

Eilen perjantaina puoli kaksi näpräsin hermostuneena kännykkää bussissa.
Ja sitten hymyilin koko loppumatkan.
Ja koko loppupäivän.

Melkein.  Illalla kulmani kurtistuivat muutamaan otteeseen miettiessäni eräitä riemun ja ilon lomassa esiin nousseita näkökohtia.


Facebookin etusivu oli ainakin minulla minun kaverilistoineni hyvin riemukas ja sateenkaarenvärinen. Oli juhlia, sydämiä, naurua ja ilonkyyneliä. Jep, useampi kuin yksi oli kirjoittanut purskahtaneensa ilosta itkuun.

Päivän aikana pari tyyppiä esitti kuitenkin hieman erilaisen kommentin. "Voitaisko nyt jo puhua jostain muusta, kun Suomen politiikassa on muitakin suuria ongelmia, jotka vaatisivat saman huomion kuin tämäkin" (viitaten esim. pakolaiskysymyksiin). "Ei uskalla iloita liikaa, jos seuraava hallitus sitten kaataakin tämän." Ja: "ortodoksinen kirkko ei ikinä tule vihkimään homoja."


Mietin siinä sitten iloitsemista ja tämän asian saamaa huomiota. Onhan se ollut poliittisten kysymysten joukossa suhteettoman suuressa roolissa viime aikoina. Turhankin suuressa siksi, että tasa-arvoisen avioliittolain tulisi olla itsestäänselvyys eikä tällaisen taistelun takana. Jos laki olisi mennyt läpi vähän nopeammin, oltaisiin voitu jo aiemmin alkaa miettiä muitakin ihmisoikeusasioita.

Mutta kun se nyt oli (on) tällaisen taistelun takana, ei suuri huomio asialle ole minusta missään määrin huono asia. Jos tasa-arvon toteutuminen on tällaisen väännön takana, on hyvä, että se myös näkyy. Ja on hyvä, että ilo otetuista askelista - valtavista askelista ihmiskunnalle - näkyy. Ei tämän ihmisoikeuden toteutuminen ja siitä iloitseminen ole muilta kysymyksiltä pois. Päin vastoin. Kun on iloa ja rakkautta, on myös uskoa siihen, että muillekin asioille voidaan tehdä jotain.

Tuntuu oudolta sanoa noin suuren riemun keskellä, että puhukaas nyt jo jostain muusta, tärkeämmistä asioista. Kun on vuosia kuuluttu vähemmistöön, jonka oikeuksia ei vaan millään tunnusteta, on valtava asia, kun ne oikeudet sitten viimein menevät läpi. Silloin pitääkin saada iloita ja näyttää se.


Jep, laki on vielä mutkien takana. Olisi periaatteessa mahdollista, että seuraava hallitus rupeaisikin junnaamaan sitä vastaan. Se olisi kuitenkin erittäin törkeää, kun laki on kansalaisaloitteesta alkanut ja lopulta mennyt läpi. Tällaisen saavutuksen nollaaminen olisi minusta ihmisoikeusrikkomus sekin.

Juuri siksi ilon pitää nyt saada näkyä. Jos ollaan jo valmiiksi varmuudeksi hiljaa ja varpaillaan, on vastustajien helpompi lähteä viemään juttua taaksepäin. Jos taas ollaan ylpeitä saavutetusta ja näytetään riemu, ollaan myös valmiita älähtämään ja kovaa, mikäli joku yrittää tulla laittamaan kapulaa rattaisiin. Juuri ilon näkyminen tekee niiden kapuloiden väliintulosta julkisesti vähemmän hyväksyttävää ja vaikeampaa toteuttaa.

Ja juuri siksi, vaikka syntyikin jo hashtag "me tahdoimme", tahtomisen täytyy jatkua. Ja näkyä.


Sitten oli vielä se ortodoksijuttu.

Samalla, kun evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa julistaa todellista kristillisen lähimmäisenrakkauden ilosanomaa, on ortodoksisen kirkon arkkipiispan näkemys asiasta ahtaan epäsuvaitseva. On ilmiselvää, että ortodoksinen kirkko, joka perustuu perinteisiin, ei voi yhtäkkiä muuttaa sääntöjään avioliitosta. Ortodoksisessa teologiassa painaa paitsi Raamatun sana, myös lukuisien kirkkoisien tulkinnat siitä, eikä yhden maan ortodoksinen kirkko käytännössä mitenkään voi yhtäkkiä muuttaa käytänteitä noin vain. Se on asia, joka tällaiseen muuttumattomuuteen pyrkivään  kirkkoon kuuluvan on vain pakko hyväksyä.

Eri asia on kuitenkin se, miten ihmisistä ja heidän rakkaudestaan puhutaan. Arkkipiispa olisi voinut muotoilla asian myös niin, että kaikki ovat kirkkoon tervetulleita sellaisina kuin ovat, vaikkei heitä siellä voidakaan vihkiä. Sen sijaan hän puhui ei-heteroista ja heidän rakkaudestaan vähättelevään sävyyn.

Ei siis ihme, että minun ja monen muun valintaa pysyä ortodoksina ihmetellään. Mielestäni on kuitenkin absurdia erota kirkosta yhden siihen kuuluvan ihmisen lausuntojen vuoksi. Vaikka tuo ihminen sitten olisi arkkipiispa. Kirkko kun kuitenkin on yhtä kuin sen jokainen jäsen, ei joku yksittäinen vanha patu - tai ev.lut.kirkon kohdalla varsinkaan yksittäinen ministeri, joka nyt sattuu kuulumaan siihen kirkkoon. Minä ainakin käyn kirkossa löytääkseni yhteyden Jumalaan, joka on ihmistä ja inhimillistä vajaavuutta pienempi - en valistumassa pappien mielipiteistä.


Eräs ystävä, avoimesti homo ortodoksi, jakoi ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa juuri siksi, että hänen kirkossa pysymistään ihmeteltiin. Ystäväni on saanut rippi-isältään tukea olla oma itsensä, ja seurakunnassa hänet hyväksytään kakistelematta. "Niin paradoksaalista, kuin se onkin, ortodoksinen kirkko pelaa kaksilla korteilla: On kirkon opillinen totuus ja sitten käytännön totuus." 

Juuri näin minäkin asian koen. Vaikka arkkipiispan virallisesta lausunnosta huokuu tuomitseminen, niin käytännössä kirkosta ja sen ihmisistä huokuu rakkaus. Sama rakkaus, jolla Kristus lähestyi niitä, joita muut hyljeksivät.

Ja juuri siitähän uskossa pohjimmiltaan on kyse. Jumalan rajattomasta, loppumattomasta rakkaudesta. 


Loppukevennys: Erään toisen kaverin seinällä käytiin keskustelua vastapuolen uskomattomista argumenteista ja mm. siitä Puolimatkan käsittämättömästä vastineesta, josta jo kirjoitin. Puolimatkahan ratsasti ajatuksella, että biologisten vanhempien korvaaminen (öö, siis se joka adoptiossa tapahtuu joka tapauksessa) on tässä se ongelma. Nousipa sitten esiin se pointti, että Jeesuskin eli elämänsä "isänkorvikkeen" eli Joosefin lapsena, ja - kaverin sanoin - "ihan hyvä siitä tuli". Että jospa vaikka tämän esimerkin voimalla eteenpäin! ;)

Nyt riitti, osa 2

Perjantai lähestyy ja keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista kiihtyy sosiaalisessa mediassa. Nyt fesessä erottaa ihan selvästi, ketkä ovat asiasta kiinnostuneita ja ketkä pysyvät hiljaa. Sitten sitä hiljaa omassa päässään miettii, vaikeneeko tuo ja tuo tyyppi nyt sen takia, että sillä ei ole enää mitään uutta sanottavaa, vai koska a) asia ei kiinnosta tai b) siitä tyypistä hiljaa itsekseen tuntuu, että olisihan siinä vähän jotain outoa, jos ne homot sais ihan virallisesti mennä naimisiin. 

Tällainen mutu-tuntuma on monella. Ja sen varaan perustetaan paljon.


Eräs fesekaveri kommentoi seinällään, että ärsyttää, kun lain vastustajat viittaavat julkisuudessa epämääräisesti "tutkimustuloksiin", joista eivät sitten kykene antamaan mitään enempää tietoa. Henkilökohtaisesti epäilen, että "tutkimuksiin" viittaaminen perustuu Tapio Puolimatkalta keväällä tilattuun niin sanottuun asiantuntijalausuntoon.

Puolimatkaa pidetään asiantuntijana ilmeisesti siksi, että hän on kasvatustieteen professori, ja näin ollen hän pääsi laatimaan lausunnon siitä, olisiko tasa-arvoinen avioliittolaki - tarkemmin ottaen sen adoption salliva osa - lasten etu. Mielenkiintoista sinänsä, että kaikista Suomen kasvatustieteilijöistä lausuntoa tekemään valittiin yksi, tiukan kristillinen mies.

Mielenkiintoista sekin, että "tieteelliseen" lausuntoon on nojauduttu senkin jälkeen, kun Lilja Tamminen heti keväällä ruoti läpi sen epäkohtia erityisesti lähdeviittausten osalta. Tai ettei lakivaliokunta kokenut tarpeelliseksi tilata toista lausuntoa joltakulta vähän eri näkökulmasta. Ilmeisesti he vakuuttuivat Puolimatkan vastineesta kritiikkiin.


Lyhyesti: Tammisen kritiikin pääpointti oli se, että tutkimukset, joihin Puolimatka viittaa, eivät mitenkään liity kahden samansukupuolisen vanhemman perheisiin. Hän viittaa tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu esim. huostaanotettuja tai yksinhuoltajien lapsia, tai uskonnollisten ryhmittymien epätieteellisiin pamfletteihin. Osa tutkimuksista oli jopa julkaistu laitoksessa, jonka alussa selvästi sanottiin, että niiden pohjalta EI voi vetää johtopäätöksiä kahden samansukupuolisen vanhemman perheitä koskien.

Vastineessaan Puolimatka noudattaa samaa taktiikkaa kuin alkuperäisessä lausunnossa: hän selittää ummet ja lammet tieteellisen kuuloista tekstiä, jolla hukuttaa kätevästi sen tosiseikan, ettei tekstillä ole vakaata pohjaa. Puolimatka on hyvä kirjoittaja, ja teksti on vakuuttavan kuuloista. Pääpointti on se, että hän ei tarkoittanutkaan kommentoida nimenomaan homovanhempien vaikutusta lapsen elämään, vaan ylipäätään tilannetta, jossa lapsi syystä tai toisesta ei elä biologisten vanhempiensa kanssa. Muutama kohta kuitenkin paljastaa aukkokohdat.


Ensinnäkin, Puolimatkan mukaan "Avioliitto on historiallisesti ymmärretty instituutioksi, jonka julkinen tehtävä on suojella lasta" (suora lainaus). Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä avioliitto on alunperin, siis nimenomaan historiallisesti, ollut lähinnä taloudellinen ratkaisu, jossa nainen on siirtynyt isän omaisuudesta aviomiehen omaisuudeksi. Todenmukaisempaa olisi ollut sanoa, että avioliitto nykyään ymmärretään instituutioksi, jonka tarkoitus on suojella lasta. Puolimatka ei kuitenkaan ole tätä tehnyt, varmasti sen takia, että tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat nojaavat "perinteisiin" ja siihen kuinka avioliitto on "historiallisesti" pyhä. Lisäksi on paha puhua avioliiton tehtävästä suojella lasta, sillä noin puolet liitoista päättyy eroon, ja siihen taas Puolimatka ei voi tässä yhteydessä puuttua, koska avioero on jo laillinen.

Toiseksi, Puolimatkan mukaan avioliittolaki heikentäisi lapsen asemaa, koska kun laissa määriteltäisiin, että toisen vanhemman voi "korvata" joku muu, isät sitoutuisivat lapsiinsa nykyistä heikommin. "Tämä johtaa lapsensa hylkäävien isien määrän nousuun." On käsittämätöntä, että yliopiston professori esittää tällaisen tämä johtaa -väittämän. Hänen jos kenen pitäisi tietää, että moisia johtopäätöksiä ei missään olosuhteissa voi vetää pelkästään omien oletustensa pohjalta. 


Lisäksi tietysti perustelu on täysin absurdi. Suomessa on jo laillista erota avioliitosta tai hankkia lapsia ilman avioliittoa. Nykyiset lait antavat jo kaikki edellytykset hylätä lapsensa niille isille, jotka sitä haluavat. Laki ei muuttaisi tätä millään lailla. Lisäksi on omituista puhua lasten hylkäämisen yleistymisestä, kun kyseessä on adoptiolaki. Adoption kohteeksi päätyvät yleensä lapset, jotka on jo hylätty. He eivät joka tapauksessa tule omien biologisten vanhempiensa kasvattamiksi. 

Tai jos kyse on perheensisäisestä adoptiosta: oikeus siihen on jo voimassa rekisteröidyssä parisuhteessakin, eli avioliitto-nimike ei tätä enää muuta. Lisäksi sisäistä adoptiota tuskin tapahtuu, ellei lapsen toinen vanhempi ole joka tapauksessa kuvioiden ulkopuolella. Tähän elämästä katoamisen mahdollisuuteenkaan ei tarvita avioliittolain muutosta. Näitä perheitä on jo olemassa. Uusi laki ei aiheuttaisi sitä, että sateenkaariperheitä aletaan perustaa, vaan siihen, että jo olemassa olevien sateenkaariperheiden vanhemmat voisivat halutessaan olla virallisesti aviossa, ja tulisivat tunnustetuiksi sekä saisivat lain edessä samat oikeudet kuin muutkin perheet.

Alkuperäisessä tekstissäni oli ajatusvirhe: menin väittämään, että homosuhteissa ei saisi tällä hetkellä tehdä perheensisäistä adoptiota, vaikka hyvin tiedän, että se on rekisteröidyssä parisuhteessa mahdollinen. Ilmeisesti Puolimatkan pökerryttävällä sanatulvalla oli jotain vaikutusta minuunkin, kun menin kirjoittamaan väärin. Joka tapauksessa, puhe siitä että uusi avioliittolaki tekisi mahdolliseksi lapsen biologisten vanhempien korvaamisen jollain muulla aikuisella on täysin absurdia, kun ottaa huomioon että Suomessa saa jo erota, kasvattaa lapsen yksinhuoltajana, adoptoida yksin tai heterosuhteessa sekä adoptoida perheensisäisesti myös rekisteröidyssä parisuhteessa. Miten ihmeessä se, että samansukupuoliset vanhemmat saisivat halutessaan olla myös avioliitossa ja adoptoida jo hylättyjä lapsia kasvattaisi lastensa hylkäävien isien määrää?!


Vastineessaan Puolimatka myös tyylikkäästi väistää kommentoimasta sitä tosiseikkaa, että osaa hänen siteeraamistaan tutkimuksista nimenomaan ei pitänyt käyttää saman sukupuolisten vanhempien perheitä tarkasteltaessa. Sen sijaan hän keskittyy valittamaan Lilja Tammisen sanavalinnoista ja siitä, että tämä on esimerkiksi googlannut Puolimatkan viittaamia tutkimuksia, eikä etsinyt niitä manuaalisesti kirjastosta. Ehkä Lilja Tamminen meni turhan pitkälle käyttäessään raflaavia sanavalintoja, joihin Puolimatka saattoi tarttua ja inistä siitä, että Tamminen väittää hänen pitävän homoja syntisinä. En ota kantaa siihen, ajatteleeko Puolimatka näin - jokainen voi tehdä siitä omat johtopäätöksensä. Sen sijaan kerron, minkä vaikutelman minä Puolimatkan teksteistä saan. 

Akateemisen kuuloisen sanahelinän läpi kuultaa minulle se, että hänestä nyt vain tuntuu, että homojen avioliitto olisi väärin; erityisesti se, että sitten ne homot olisivat samanarvoisia vanhempia kuin me muutkin. Kyllähän minä sen ymmärrän, että tietynlaisissa oloissa kasvaneista ihmisistä voi tuntua tältä. Puolimatkan ikäluokassa heitä on varmasti paljon, ja facebookin hiljaiseläjistä uskon heitä löytyvän omassakin sukupolvessani. Kaikki me omaksumme kotona, kotikaupungissamme, koulussamme ja kaveripiirissämme vallitsevia arvoja ja uskomuksia. Moni varmasti tällä hetkellä kokee samoin kuin Puolimatka: tämä vain tuntuu jotenkin väärältä.


Kerronko, mikä minusta tuntuu väärältä? Se, että niin moni ihminen oman mutu-tuntumansa perusteella haluaa kieltää tasa-arvoiset oikeudet niin monilta muilta. Jopa siinä määrin, että lähdetään raivoisasti vastustamaan toisten, mitenkään sinuun liittymättömien henkilöiden oikeutta päästä naimisiin. Minua raivostuttaa, että omien ennakkoluulojen nimissä kirjoitetaan "tieteellisiä" lausuntoja törkeästi kaikkia tieteen periaatteita laiminlyöden. Tämä on minusta oman aseman ja tittelin väärinkäyttöä.

Tai sitten niitä tasa-arvoisia ihmisoikeuksia halutaan rajata vain siinä määrin, että jätetään lupaamatta äänestää lakialoitetta tukeneita kansanedustajia, koska ei mun tarvitse tukea sellaista, mikä tuntuu itsestä väärältä. Tietysti minä ymmärrän sen, että kaikki eivät koe asiaa omakseen eivätkä halua keskusteluun osallistua. Voi kuitenkin olla hedelmällistä haastaa itsensä edes miettimään asiaa: mitä jos se, mikä tuntuu yksilöstä kummalliselta, onkin objektiivisesti tarkasteltuna tasa-arvon tukemista eikä siis väärin, vaan oikein? Tekeekö mututuntumani minusta itseasiassa ihmisoikeuksien vastustajan?

Nyt riitti

Lakivaliokunta hylkäsi taas aloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Päivi Räsänen keuhkoaa, että laki olisi "YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen". YLEn Atte Jääskeläinen kielsi toimittajia käyttämästä "positiivisia mielikuvia" luovaa termiä tasa-arvoinen avioliittolaki.

Ei ihme, etteivät lain vastustajat halua käyttää termiä. Paitsi, että termi on täysin totuudenmukainen, se nostaa ihmisten silmille myös sen totuuden, että lakia vastustavat ovat myös tasa-arvon vastustajia.

Tasa-arvo tarkoittaa sitä, että kaikilla ihmisillä on samat oikeudet. Piste.

Minun ei tarvitse kirjoittaa siitä, miksi laki pitäisi hyväksyä. Se on voimassa jo monessa maassa. Kattavat perustelut löytyvät esim. täältä. Kuten Juhani Mykkänen kyseisessä tekstissä kirjoittaa: "Haluaisitko itse “rekisteröidä parisuhteesi" vai solmia avioliiton? Jos valitsit jälkimmäisen, voisitko kertoa, mitä olet tehnyt ansaitaksesi yksinoikeuden puuhaan, jonka haluat evätä 5–10 prosentilta suomalaisista? Kyllä, homoseksuaalisuus on suurin piirtein yhtä yleistä kuin Helsingissä asuminen."


Minua vain vituttaa nyt niin paljon juurikin tuo tasa-arvon vastustaminen, että halusinpa nostaa aiheen esille täälläkin. On täysin käsittämätöntä, että esimerkiksi ihmiset, jotka ajavat tasa-arvoa mustien ja valkoisten välille, eivät piittaa siitä tai jopa vastustavat sitä, kun kyseessä ovat seksuaalivähemmistöt vs. heterot. Esimerkiksi eräs ystäväni, jolla on afrikkalainen poikaystävä, sanoi, että asia ei häntä kauheasti kiinnosta. Mitä, jos mustat eivät saisi mennä naimisiin (kuten aikoinaan)? Heillähän voisi olla oma systeemi, että sen parisuhteen saa kuitenkin rekisteröidä? Kuulostaako reilulta?


Jos joku nyt ajattelee, ettei homoutta voi verrata ihonväriin, niin kyllä voi. Ohessa vastakommenttini muutamaan tyypilliseen homoutta itsessään vastutavaan idiotismiin.

"Jumala ei luonut Adamia ja Steveä." 
Loipas. Hän loi koko maailman ja meidät kaikki. Myös jokaisen homon, lesbo, bissen, transsukupuolisen ja jotain-siltä-väliltä. Turha tulla selittämään, että kaikki muu erilaisuus (=normista poikkeavuus) on kyllä Jumalan luomaa, mutta seksuaalinen suuntautuminen oma valinta.

"Mutta koska Adam ja Eva olivat mies ja nainen, se tarkoittaa, ettei Jumala tarkoittanut ihmisiä homoiksi."
Eikä vammaisiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai lyhytkasvuisiksi? Koska Adam ja Eva eivät olleet niitäkään?

"Okei, en tuomitse sitä, että joku on homo, vaan sen, että hän valitsee toteuttaa saman sukupuolen välisiä suhteita."
Eli tuomitset sen, että joku valitsee olla sen ihmisen kanssa jota rakastaa, eikä pakota itseään olemaan väkisin sellaisen kanssa joka kiinnostaa häntä yhtä vähän kuin homosuhde umpiheteroa.

"Homous on luonnotonta." 
Eikä ole. Luonnossa esiintyy paljon homoutta, eri eläinlajeissa. Eläimet eivät käy tappamassa homostelevia lajitovereitaan. Niillä on parempaakin tekemistä.

http://nyt.fi/a1305840516590

Voinpa nyt sitten samalla mainita, että jos joku ei sitä vielä tiedä tai arvaa, niin enpä itsekään ole hetero, vaikken vuosiin ole muissa kuin heterosuhteissa ollutkaan. (Jälkimmäinen ei ole valinta, olen toiminut ihan sen mukaan, mitä mieli tekee.) Tässä siis kommenttini vielä niille, jotka kammoavat sitä, että uuden lain myötä ne homot saisivat myös adoptoida lapsia. Hei, te siellä: minä en ole hetero, minulla ei ole miestä, ja minulla on jo lapsi. Uuden lain estäminen ei estä homoja olemasta vanhempia; laki yksinkertaisesti asettaisi sateenkaarivanhemmat tasa-arvoiseen asemaan muiden kanssa. Myös adoption suhteen.

Sanon tämän nyt näin julkisesti ihan jo sen kunniaksi, että on mahdollista olla kristitty ja ei-hetero. Jumalaan / Kristukseen uskominen ei edellytä homovastaisuutta, eikä (siviili!)avioliiton pitämistä vain heteroille pyhitettynä. Minä uskon, että rakkaus on pyhää.


Lue myös nämä: 
Uusi Suomi: Yksi Päivi Räsäsen lause maksaa kirkolle 800 000€
Yle: Näissä maissa samaa sukupuolta olevat voivat avioitua - liittyykö Suomi joukkoon?

Muokkaus. Ja tämä:
Lilja Tamminen: Asiantuntijalausunto homoliitoista eduskunnalle on epätieteellistä puppua

Yksinkertaista, rakas W

"Miksi halusit lapsia?" kysyi ystäväni Kultu viikonloppuna. Vastaus oli ilmiselvä, mutta sen pukeminen sanoiksi vaikeaa. Koska olen aina tiennyt, että haluan elää sellaista elämää. Perhe-elämää. Minä vain... tiesin sen. Olen sellainen. Tai siis tällainen.

Koska elämä lapsen tai lasten kanssa on aivan erilaista kuin ilman. Kaikki tietävät käytännön jutut, mutta siis tunnelmaltaan myös. Yleiseltä olemukseltaan.

Koska sitä ei voi verrata elämään ilman lasta. Se on ihan eri asia.


Ja siis, minä ja "mä vaan tiedän" -mututuntumani olimme aivan oikeassa. Haluan elää juuri näin.


Tyyppi juoksee ympäri kämppää ja huutaa: "Baapma! Baapma! Baapma!"
(Älkää kysykö mitä se tarkoittaa.)

Tai selittää vaikka kuinka pitään: "Kapii, kapii, kapii... Piikkaa. Piakkaa." Ja selvästi tietää, mistä puhuu.

Tai levittää silmänsä lautasiksi ja sanoo suu pyöreänä: "O-o!"
Se tarkoittaa tilanteesta riippuen pimeää / märkää / rikki / puussa ei ole lehtiä.


Kuten tästä ehkä huomaa, Watson ei siis (vielä) osaa puhua. Sen sijaan hän osaa laulaa, tanssia ja toistaa rytmejä, ja ilmaiseekin itseään edellämainituin keinoin.

Esim. autolaulun tööttäystä matkiva ääni tarkoittaa: haluan laittaa tämän tavaran pois kädestäni. Rytmi "ti-ti ti-ti taa taa" tarkoittaa jalkoja/varpaita/saappaita. Pätkä Mozartin aariaa Voi Che Sapete tarkoittaa haluan nukkumaan/sänkyyn/tutin/tuttipullon/rätin.


Noin kuukausi sitten Mummi oli muutaman päivän lomalla hoitohommistaan, ja minä ja Watson vietimme oman pienen lomamme yhdessä. Loman viimeisenä iltana meillä oli ollut vieraita, ja W oli nukkumaan mennessä edelleen aivan täpinöissään. Yritin rauhoittaa häntä vieressäni, laulaa ja ties mitä, mutta hän kiipesi kertaalleen alas sängystä eikä toisellakaan yrittämällä näyttänyt yhtään sen yhteistyökykyisemmältä.

Sanoin sitten painokkaasti: "W, nyt olis jo aika rauhoittua."
W katsoi minua kulmiaan kurtistaen, otti tutin suustaan (?!), laittoi päänsä rinnalleni - ja nukahti siihen.

Eikoskaan: Käsityöt

Viimein se jatkuu, projekti Eikoskaan!

Olen tässä huomannut, että asioita, joita en koskaan tee, ei yleensä myöskään huvita koskaan tehdä, joten tämä projekti oli siinä mielessä epäonnistunut idea. Koska elämässä kuitenkin tulee tilanteita, joissa joutuu tekemään sitäkin, mikä ei koskaan huvita, pääsen nyt raportoimaan ainakin yhdestä aiotusta aiheesta: käsitöistä.

Miksi ei koskaan käsitöitä minulle? Olen varmaan maailman ainoa bloggaaja, joka ei harrasta niitä. Aikoinaan olin maailman ainoa larppaaja, joka ei ommellut vaatteita. En tiedä, olenko ainoa, joka ei lähes 30 vuoden kypsässä iässä edelleenkään osaa laittaa ompelukoneeseen lankaa. Älkää käsittäkö väärin, olen minä sen opetellut. Monta kertaa. Ja unohtanut yhtä monta.

Tiedättekö yleisen jorinan siitä, kuinka kaikki ovat hyviä jossain ja vähän vähemmän hyviä jossakin muussa. No, minä olen aika paljon vähemmän hyvä käsitöissä, toisinsanoen kaikissa käden taitoja vaativissa asioissa. Ala-asteella käsityö oli ainoa aine koulussa, josta sain alle kasin. Ja vaikka sittemmin sain alle kasin myös muissa aineissa, käsitöissä en tullut yhtään paremmaksi. Enkä ole tullut tähän päivään mennessä.


Kyse ei ole pelkästä asennevammasta. Innostun käsitöistä aina välillä, kun joudun tekemään niitä jossain. Yleensä aloitan jonkin neulomis- tai virkkausprojektin. Yleensä en koskaan saa sitä loppuun asti. Siinä vaiheessa, kun mokia alkaa tulla ja huomaan, että taas pitäisi purkaa niin ja niin paljon, tai että en pysty purkamaan, koska johonkin on tullut solmu... voi huokaus.

Olen lahjakas monessa asiassa, kuten esim. kielissä ja musiikissa. Matikkakkaan ei ollut minulle vaikeaa ennen lukion pitkää. Olen siis tottunut oppimaan asioita aika helpolla. Käsityöt on ainoa asia, jossa uusien asioiden oppiminen vie minulta todella kauan; jossa mokailen aina vain; jossa etenen hitaasti ja tarvitsen apua; jossa en tajua mitään oppikirjojen kaavakuvista (ja vihaan kun minulle sanotaan: "Katso siitä kirjan kuvasta niin ymmärrät kyllä, se on tosi selkeä!"). Pystyn kyllä oppimaan käsitöitä, jos raadan sen eteen. Mutta en nauti sellaisesta raatamisesta, kun tiedän, että maailma on täynnä asioita, joita opin helposti, nopeasti ja miellyttävästi.

Olen minä ompelemisestakin toisinaan innostunut, ajatuksena ainakin. Tämän eikoskaan-tekstin piti alunperin kertoa ompelusta. Pääsin niin pitkälle, että kävin yhdellä marttojen ompelutunnilla ystäväni kanssa. Siihen se jäi. Ihmetyttää joka kerta, miten vaikeaa voi olla esim. ommella suoraan. Tai kuinka voi mokata "helpoksi harjoitustyöksi" aiotun pussukan, jollaisia alakoulun oppilaat sutaisevat kasaan tuosta vain.

Yksinkertaista? HV, en tajua tästä mitään.
Kuva täältä: http://www.knittingroom.fi/Butik/assets/Knittingroom/SE/stav.jpg

Juuri alakoulun oppilaiden vuoksi joudun kuitenkin aina uudestaan tekemisiin käsitöiden kanssa. Olen ammatiltani opettaja, vaikkakin pätevöitymiseni on vielä hieman kesken. Olen aloittanut opintoni vuonna 2006, ja lykännyt gradun aloittamisen lisäksi opintoihin sisältyviä harjoitteluja viime tippaan. Niinpä olen nyt kolmannen vuoden opintoihin suositellussa harjoittelussa (voitte itse laskea kuinka kauan siitä kolmannesta opintovuodesta on kulunut).

Ei sillä, ajoitus on loistava. Koko opintojeni ajan olen valittanut harjoittelusta, joka on kaukana todellisesta työelämästä, josta taas minulla on jo paljon kokemusta. Nyt, kun teen harjoittelua yliopiston normaalikoululla, olen siitä aivan liekeissä. Työkokemukseni pohjalta pystyn hahmottamaan, mikä harjoittelussa on olennaista (juuri siksi, että se ei ole samanlaista kuin normaali työelämä), ja missä minulla opettajana on parantamisen varaa.

Yksi parantamisenvara on saada varmuutta sellaisten aineiden opettamiseen, joissa itse en loista. Lienee sanomattakin selvää, että opetettavien aineiden suosikkeja listatessa tekstiilityö on kirkkaasti viimeinen. Jep, siellä kemian ja fysiikan alapuolella (sillä niitäkin opetetaan nykyään alakoulussa).


Ei siis varmaan ihme, että hermoilin "hieman" kässän harjoittelusta. Olen kyllä opettanut käsityötunteja, niin käsittämätöntä kuin se onkin; tuolloin nojasin koulunkäyntiavustajan taitoihin ja opettelin itse auttavasti virkkaamaan pystyäkseni neuvomaan (niitä kaikkein heikoimpia) oppilaita. Siitä selvittiin, se kuopattiin - ja virkkaustaito unohdettiin taas kerran.

Niinpä harjoittelun alussa pidetyssä käsityön infossa:
Opettaja: - Niin, osaako kaikki virkata?
Minä ja  kaksi nuorta miestä, jotka eivät ole eläessään opiskelleet tekstiilityötä, tunnustamme ettemme oikein osaa. Opettaja toteaa, että harjoitellaan sitten, ja niin minä opettelen virkkaamaan taas kerran.

Ensimmäiset käsityötunnit piti harjoitteluparini. Tänään koitti kuitenkin hetki, jota ei voinut enää lykätä: käsityön opettaminen harjoitteluohjaajan valvovan silmän alla. Tehtävänäni oli opettaa kaventaminen ja leventäminen (tai kuten oppilaat sanoivat, laventaminen ja supistaminen. Onks tää nyt sitä integrointia?!)


Ja minä onnistuin. Pidin täysin uskottavan käsityötunnin. Okei, oppilaat kyllä tietävät, etten ole ekspertti. Mutta se ei haittaa. Pystyn opettamaan asian, jonka olen itse ensin selvittänyt, vieläpä pedagogisesti järkevällä tavalla. Pystyn neuvomaan perusasioissa, ja ammattitaitoa vaativat kohdat hoitaa harjoittelupari. Ilman häntäkin pystyn pitämään tunteja tarvittaessa: pystyn opettamaan perusasiat varmasti jopa ompelussa, kunhan käyn ne itse ensin läpi (vaikka jonkun kokeneemman käsityöopen kanssa).

Jos joutuisin vastaamaan vaikka kutosluokan koko vuoden opetuksesta, en taida varsinaisesti täyttää OPSin asettamia vaatimuksia, ellei minulle satu sitä superlahjakasta avustajaa. Tämä on se heikko kohtani, joka minun nyt vain on hyväksyttävä. Onneksi työpaikoilta yleensä löytyy niitä opettajia, jotka mielellään kahmivat käsityön opetusta ja antavat tilalle oman luokkansa "tylsempiä" tunteja - joista jokin saattaa olla juuri minun erikoisosaamistani.