sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Ylpeästi siitä välistä

En ole hetero - siinä se, minkä verran osaan ja tahdon itseäni määritellä. Ei hetero vaan jotain muuta, queer. Mietiskelin eilen pride-päivän pointtia, ylpeyttä, ja oikeutta olla ylpeä siitä mitä olen - siitä, että olen ei-hetero. Sitten aloin taas miettiä näitä määritelmiä. 

Teknisesti ottaenhan olen biseksuaali. Jostain syystä en kuitenkaan mielelläni käytä tätä sanaa. Miksi en? Koska tuntuu, että siihen liittyy vielä paljon enemmän ongelmia kuin homouteen tai lesbouteen. Biseksuaali kun ei ole oikein sitä eikä tätä. Ei kunnolla yhtä muttei oikein toistakaan. Ikävä kyllä tämä ei ole vain omassa päässäni. Ohessa pari tosielämän esimerkkiä. 


Vuosia sitten olin DTM:n naistenillassa lesboystäväni kanssa. Itse olin juuri eronnut tyttöystävästäni. Minulla oli pitkät kiharat hiukset ja meikkiä, housut ja kauluspaita. Törmäsin vanhaan lukiotuttuun ja kävimme seuraavan keskustelun. 

Tuttu: (katsoo minua päästä varpaisiin) Kenen kanssa sä tulit tänne?
Minä: No kaverini, mutta ihan omasta puolestani mä täällä oon.
Tuttu: Ootsä lesbo vai bi?
Minä: Bi.
Tuttu: Oo mieluummin lesbo tai hetero. Älä oo bi. 


Niin, kun se on valintakysymys?

Myöhemmin samaisen lesboystävän kumppani oli sanonut hänelle, ettei usko biseksuaalisuuteen. Tuntuuhan se vähän kylmäävältä kuulla, että joku ei usko sellaista olevankaan, mitä minä olen. Varsinkin, kun palaute tulee vähemmistön edustajalta. Jos ei älyä olla joko lesbo tai hetero, saa pahimmassa tapauksessa lokaa niskaan molemmilta tahoilta.


Sitten oli tämä julkinen keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista:


Havainnollistavassa kuvassa ovat menneet sekaisin puurot ja vellit, toisin sanoen biseksuaalisuus ja polyamorisuus. Ja kuitenkin olen kuullut myös varsin liberaalilta henkilöltä seuraavan kommentin: 
"Tapasin tyypin, jolla on sekä tyttöystävä että poikaystävä. Se on todellinen biseksuaali."

Jaha, mikäs minä sitten olen?

Biseksuaalisuus ei tee vielä kenestäkään moniavioista. (Sivumennen sanoen, toki on niitäkin henkilöitä, jotka ovat suhteessa useamman kanssa yhtä aikaa, ja hekin ovat ihan yhtä todellisia.)



Sitten on tämä "positiivinen" kommentti: "Sulla on vaan vähän enemmän valinnanvaraa."

Se on ehkä kaikkein kusisin osa tätä identiteettiä. Näennäinen valinnanvapaus. Ensinnäkin, onko rakastumisessa ylipäätään kyse jostain valinnasta? Toiseksi, kuvittelepa tällainen tilanne: 

1) Meille myydään lapsuudesta asti kuvaa "onnellisesta lopusta", joka sisältää parisuhteen, lapsia ja avioliiton.
2) Miehen kanssa voi saada automaattisesti lapsia sekä avioliiton. Naisen kanssa ei voi tuosta noin vain saada ensimmäistä, ja jälkimmäistä ei tähän asti ole voinut saada ollenkaan. 
3) Kuinka helppoa on valita neutraalisti todellista omaa sisintään kuunnellen, kun vaaka on kuvatun laisessa epätasapainossa?


Ainakaan minulle se ei ole ollut helppoa. Ja sitten, kun kaipasin lapsia ja hyväksyntää ja rupesin jotenkin kummasti ajautumaan suhteisiin vain miesten kanssa, niin ympärilläni olevat alkavat olettaa, että "se vaihe" on mennyt ohi ja nyt olen taas turvallisesti hetero. Vähän aikaa sitten kysyin eräältä lähipiiriini kuuluvalta, tietäähän hän, etten ole hetero. Hän vastasi, että kyllähän hän tietää minun menneisyyteni. Yksittäiset seurustelukumppanit ovat tietysti menneisyyttä, mutta hyvät ihmiset, vaikka seurustelisin loppuelämäni vain miesten kanssa, minusta ei koskaan tule heteroa. 


Ajattelin ihan näin Pride-viikon kunniaksi, että voisikohan sitä olla ihan rehellisesti ylpeä siitä, että olen bi. En lesbo enkä hetero. En voi tietää onko mahdollinen tuleva kumppani mies vai nainen. En voi myöskään valita sitä. Eikä kaikessa tässä ole mitään väärää. Minä olen tällainen, enkä ole yhtään vähemmän oikeanlainen tai todellinen kuin kukaan muu.




6 kommenttia:

  1. Ei ole mitään väärää ja todellakin saat olla ylpeä. Ystäväni, bi hänkin, sanoi kerran että se riippuu i h m i s e s t ä ja tämän sisimmästä, eikä sukupuolesta, kehen hän ihastuu/rakastuu. Ja minusta se on aika hienoa.

    VastaaPoista
  2. Hei mahtava teksti! Ihan asiaa.

    Minä olen törmännyt myös sellaiseen ikävään ilmiöön, että mentyäni naimisiin miehen kanssa, en olekaan enää bi vaan hetero. Tämä siis ystäväni suusta kuultua - hän puolestaan identifioi itsensä nykyään lesboksi mentyään naimisiin naisen kanssa, vaikka aiemmin sanoi olevansa bi. Itse jokseenkin ajattelen, että olemme edelleen molemmat biseksuksuaaleja, mutta rakastuneet toinen mieheen ja toinen naiseen. Tuo "valitse toinen"- asenne on kovin yleistä, ainakin tietyissä piireissä. Minusta jopa tuntuu, että joillekin "oikeasti" homoille on vaikeaa hyväksyä bi:t, ymmärrätkö mitä tarkoitan?

    Ole ylpeästi bi! Minäkin olen, vaikka olenkin naimisissa miehen kanssa ja kaikki muut tekevät minusta sen vuoksi heteron - tiedän itse kuitenkin paremmin. Tärkeä teksti siis, kiitos siitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuo on niin arkipäivää että heterosuhde yllättäen tekee minusta heteron. Ei minun mielestäni. Vaikka seurustelisin koko loppuelämäni ainoastaan miesten tai yhden miehen kanssa, mikään ei muuta sitä, että olen bi.

      Tavallaan tajuan sen tarpeen "olla kunnolla jotain" - että kun seukkaa naisen kanssa, sanoo olevansa lesbo tai miehen kanssa, niin hetero - olisi niin kiva löytää se oma "leiri". Minusta se ei kuitenkaan ole uskollisuutta itseä kohtaan. SIihen tilanteeseen kiteytyy yksi bisseyden ongelma: jos olen rakastunut naiseen, en haaveile aktiivisesti miehistä, joten saatan tunteakin itseni lesbommaksi, ja miesten kanssa toisin päin. Pitäisi kuitenkin muistaa, että se en ole koko minä. Kun suhde kestää pidempään, ei siinä kestä oma pää, jos ei muista omaa kokonaista itseään,vaan yrittää olla vain puolet siitä. Lisäksi tuo että heterosuhde tekisi heteron (tai lesbosuhde lesbon) leimaa bisseyden vain joksikin välivaiheeksi jossa vielä ollaan muka matkalla johonkin kunnolliseen määränpäähän. Mutta kun se ei ole niin.

      Vähättelyä on mielestäni sekin, että jo kaksi poikaystävää on sanonut, että ei olisi mustasukkaisia jos ihastuisin naiseen (miehen kohdalla olisi toisin). Tuli tunne, että ai naiseen ihastuminen ei ole jotenkin yhtä todellista, yhtä vakavasti otettavaa - vaikka toisen näistä poikaystävistä kohdalla vielä todella kävi niin että ihastuin suhteen aikana erääseen naiseen ja jouduin vakavasti miettimään, mitäköhän oikein haluan.

      Ja joo siis nimenomaan näen sen niin että "oikeasti" homot valitettavan usein eivät jotenkin kestä sitä että joku jää siihen välimaastoon. Ikään kuin homous olisi joku aate johon voi liittyä tai olla liittymättä, mutta on valittava 100% jäsenyys tai ei mitään. Ja kun kyse on kuitenkin siitä, kehen sitä menee rakastumaan...

      Mutta joo. Olen tässä ajatellut olla aiempaa avoimempi sen suhteen, että todellakin olen bi enkä muuksi muutu. Jospa voisin vaikka osaltani lisätä tietämystä siitä, että me olemme ihan todellisia ja olemassa olevia ihmisiä.

      Poista
  3. Miehen kanssa vuosia naimisissa olleena täytyy sanoa ettei omalla kohdalla se bi puoli ole mihinkään kadonnut. On vain ollut oma valinta pitääkö kiinni puolisosta. En sitten tiedä onko se kovinkin yleistä bi:lle että sitä toista sukupuoliskoa kaipaa vaikka eläisikin aivan onnellisesti nykyisessä suhteessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se minullakaan koskaan mihinkään kadonnut. Pitkään sen itse peittelin piiloon, kun yritin olla sellainen, että kaikille kelpaisin. Ei varmaan yllättävää, että sitten kun se puoli väkisin taas tuli esiin, se tuli aika voimakkaana. Mutta erittäin tuttu tunne minulle, että kaipaa sitä, mitä ei sillä hetkellä ole.

      Mutta sitten taas uskollisuus tai yksiavioisuus ei minusta ole mitenkään sen kummemmin sidoksissa heterouteen kuin bisseyteen. Ihan samalla tavalla heterotkin väistämättä jossain vaiheessa pitkää suhdetta ihastuu toisiin. Bissenä se voi tuntua siinä mielessä rankemmalta, että jos ihastuu eri sukupuolen edustajaan kuin minkä kanssa elää, on siinä se aspekti että tuosta nyt saisi jotain mitä tämä oma kumppani ei voi lainkaan tarjota. Mutta sitten taas toisaalta onhan heteroillakin usein se olo, että uusi ihastus tarjoaisi jotain, mitä oma kumppani ei. Mielestäni uskollisuus on aina valinta.

      Mutta tosiaan, allekirjoitan tuon tunteen ja sen mukanaan tuoman haasteen.

      Poista