keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Etsin ystävää

Viime päivinä minulla on ollut sellaisia huolia, joita ei voi olla muilla kuin yksinhuoltajilla. Ehkä sen vuoksi kyseinen asia pulpahti ajatuksiin tänä aamuna muskariin kärräillessä – siis oma yksinhuoltajuuteni.

Tuli yhtäkkinen tunne, että olen ”reputtanut” jonkin vaiheen elämässä. Että kuuluisi 1) ensin pariutua, hankkia puoliso, mennä naimisiin, asettua aloilleen ja 2) sitten hankkia lapsia. No, kyllähän minä pariuduin – ja pariuduin, ja pariuduin. Erosin, erosin, erosin. Ja sitten sain lapsen. Jonka kanssa olemme kahdestaan, alusta alkaen.

No eikö tämän nyt pitäisi olla ihan normaalia? Kyllähän nykyään on kaikenlaisia perheitä. Paljon yksinhuoltajia. Kaikki yhtä hyviä. Ei kukaan ole reputtanut mitään.

Niinhän sen pitäisi olla, kun asiaa ajattelee. Mutta sitten menee raskausjoogaan, ja kaikilla on sormus. Menee neuvolan valmennukseen, ja siellä on pelkkiä pariskuntia. (Ja minä testasin kaksi ryhmää. Helsingin puolella oli naispari ja teinivanhemmat, muttei yksinhuoltajia. Vantaalla pari yksin tullutta naista muisti selvästi mainita miestensä olevan töissä.) Menee vauvan kanssa muskariin – sormukset, ja niin edelleen. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, ettei kirkon perhekerhon suhteen ole kovin suuret odotukset tällä saralla...

Tunnen tasan yhden pienen lapsen yksinhuoltajan – ja hän on nettituttu satojen kilometrien päässä. Pysyvätkö kaikki kotona piilossa? Mitä siitä voi päätellä? Että meikäläisillä ei edelleenkään ole kovin hyväksytty, ”yhtä hyvä” ja reputtamaton olo? No, tunnen ainakin kolme lapsensa pienestä saakka yksin kasvattanutta naista – mutta he ovat nyt keski-ikäisiä, lapset aikuisia. Kaikki meni hyvin, nyt he puhuvat ääneen – vasta nyt. Niinkö se on?

On kai aika yleistä olla yksinhuoltaja eron jälkeen. Niin, että on saatu ensin lapset ja sitten jouduttu rikkomaan koti. Mutta kuinka ollakaan: silloin on edetty oikeassa järjestyksessä. On menty ensin naimisiin ja sitten tehty lapset. Sitten vasta erottu, kun lapset ovat vähän kasvaneet. Onko tämä jotenkin hyväksyttävämpää kuin pistää suhde poikki jo ennen lapsen syntymää, vai tuoko tosiaan niin monella vasta syntynyt lapsi esiin parisuhteen ongelmat?

Tämä on vain ajatusten pyörittelyä. En minä tiedä, mistä se johtuu, etten ole tavannut vielä ketään kaltaistani (nettitutun livetapaamistakin odottelen yhä). Mutta olisihan se mukavaa jutella jonkun kanssa, joka on oikeasti samassa tilanteessa. Joka on alusta asti ollut lapsen kanssa yksin, tai siis kaksin. Jonka lapsen isä on ehkä vakuutellut olevansa täysillä mukana, ja sitten käykin viikon-parin välein pitämässä lastaan hetken sylissä – on heittäytynyt hankalaksi käytännön asioissa tai kokonaan häipynyt. Olisi kiva jutella ihan naamakkain toisen kanssa, jolla on samat yksinhuoltajan huolet. Ja sama ikioma, jakamaton riemu.

Tavallaan on aika vapauttavaa olla reputtaja. En tehnyt niinkuin ohjeissa luki: nyt saan tehdä ihan miten tahdon. Tai olla tekemättä.


Loppukevennykseksi sensaatiouutisia: Watson osaa puhua! ...ainakin melkein. Hän ihan selvästi sanoo okei, ukki, apua, hei, ei, eikun... Häneen teki selvästi vaikutuksen Uusikaupunki, jossa käytiin kesällä, sillä hän huutelee: Ugi! Ja puhuu myös länsirannikolla tarvittavaa toista kotimaista: hög. Lisäksi W osaa tilata juotavaa latinalaisissa maissa: agua. No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että enimmäkseen hän kyllä hokee ägyy, häy, höö, öki, öhö, äi, joiden lomasta sitten välillä lipsahtaa jokin yllä mainituista...

Merkityksellistä keskustelua odotellessa. Ja muita kahdestaan äitiensä kanssa kasvavia kavereita Watsonille.

12 kommenttia:

  1. Uskon, että ollaanpa sitä parisuhteessa tai ilman, lapsilla tai ilman, niitä arjen murheita löytyy aina. Yritin etsiä Googlen kautta tarkkaa tietoa, mutta en löytänyt kuin viittauksen jonka itsekin muistan kuulleeni: lapsen syntymän jälkeen eroprosentti pomppaa yhtäkkiä ylöspäin. Kai siinä testataan parisuhteen stressinsietokykyä tai jotain - tai sen kestämättömyyttä.

    Lukaisin läpi Väestöliiton artikkelin aiheesta: http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhde_ja_lapset/vauvan_syntyman_jalkeen/ ja voin hyvin sijoittaa kaiken tämä oman arkeeni. Eilen olin lapsen kanssa kotona, hän itki, minulla särki päätä. Naapurin lapsikin oli hoidossa meillä eivätkä kummatkaan nukkuneet. Päädyin kävelemään vaunuja lykäten pitkin hiekkateitä puolentoista tunnin ajan, toinen lapsi selkärepussa nukkuen. Sitten juoksin käymään kouluasioilla ja jätin lapsen naapuriin. Palasin kotiin, lykkäsin lapsen kiireesti nukkumaan ja laitoin ruokaa, koska tuli tekstiviesti että onhan siellä ruokaa, nälkä olisi. Lapsi heräsi keittiön kolisteluun ja kätisi sitten väsymystään loppuillan. Mies ilmoitti ettei tule ihan vielä kotiin, menee auttamaan kaveria muutossa. Illalla tiskit jäi tekemättä, kummankin mielestä oma panos päivälle oli jo ihan riittävä. Tuolla ne tiskit yhä odottavat. Minua vissiin. Mies ilmoitti että työpäivä venyy yli kahdeksan. Niin venyy siis minunkin "työpäiväni".

    Arkea se on meillä kaikilla, oli sitä sormusta tai ei. Kai se pointti onkin, että antaa v*tuttaa silloin kuin siltä tuntuu, koska kyllä se ohi menee. TÄnä aamuna meinasin jo hakata päätäni seinään turhautumisesta, nyt on jo parempi fiilis.

    Enkä minä edes elä elämääni jotain huomista odottaen, vaan ihan tätä päivää. Ja nautinkin. Nauti siekin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, arki on arkea, välillä uuvuttavaa ja välillä ihanaa, varmasti ihan samoin suhteellisilla kuin sinkuilla. (Kaikki äidithän myös ovat päivät yksin lapsen kanssa kun mies on töissä. Ellei sitten mies ole kotona ja nainen töissä, mutta siis... no joo.) Ja varmasti parisuhteessa menee välillä hermo siihen toiseen vanhempaan. On sellaisia juttuja joita on vain yhdessä olevilla vanhemmilla: parisuhdemurheet, kaikki siihen liittyvä.

      Mutta sitten on myös ne vain yksinhuoltajien murheet: stressi sellaisista asioista kuten välittääkö toinen osapuoli lapsesta loppujen lopuksi oikeasti yhtään, tapaamisten järjestäminen, kaikki mahdollinen erovanhemmuuteen liittyvä shitti. Helkkarin ikävä ilmiö jolta ei vaan näköjään ikinä välty vaikka kuinka haluaisi: exäviha.

      Mutta todellakin nautitaan tästä hetkestä ja saadaan siitä voimaa kaikenlaisiin murheisiin! (Ps. Alta poistamani kommentti oli tämä sama, jonka vahingossa laitoin ensin väärään paikkaan, kun en tajunnu painaa "vastaa"-nappia...)

      Poista
    2. Niin ja tuossa ekassa kappaleessa tarkoitin että äidit ovat kotona ÄITIYSLOMAN aikana...

      Poista
    3. (Kyllä se ihan varmasti välittää ja haluaa tutustua, muista sinäkin antaa hänelle tilaisuus), Sanoo Saana tietämättä oikeasti mistään mitään :)

      Mie osaan kuvitella, se on varmasti ihan shittiä. Nim.merkillä oon iteki angstannu välillä S:lle että eikö se rakasta ja tykkää lapsesta. Ja parille muullekin :D

      Mut joo, eikä se monesti pelkkä äitiysloma ole, vaan yleensä suurin osa vanhempainvapaasta ja hoitovapaastakin!

      Poista
    4. Tällä kertaa täytyy tosiaan todeta että et tiedäkään tilanteesta mitään... Toivon todella että se olis kehittynyt hieman positiivisempaan suuntaan siinä vaiheessa kun sinua taas nään ja päivitän tietoja.

      Ja joo, tarkoitin koko vanhempainvapaata. Väsyneet aivot, epäselvät tuotokset.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. En ole yksinhuoltaja, enkä edes äiti-ihminen, mutta yhteiskunnan määrittelemiä normeja ja käsitystä normaalista olen rikkonut. Viime kädessä se on ollut kovin vapauttavaa ja näin jälkikäteen viisasteltuna huomaan, etten asioita millään muulla tavalla olisi voinut tehdäkään. Sitä minä varmaan yritän sanoa, että täällä minä olen ja seuraan tarinaanne. Voikaa ihanasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, onpas mukava kuulla, että mukana roikut sinäkin! :) Kuin myös nautin blogisi lukemisesta, ja usein meinaan kommentoida, mutta on olleet joka kerta kädet täynnä ja on jäänyt... Mutta linjoilla ollaan siis puolin ja toisin!

      Poista
    2. Niin, ja me normien rikkojat pitäkäämme yhtä :) Se on vapauttavaa vaikkakin myös joskus pelottavaa, ja kun on yhtä normia vastaan paukutellut niin aina on vastassa uusia... Let's keep on going.

      Poista
    3. Kiva kuulla! :)

      Itse taas huomaan kommentoivani vähän liiankin harkitusti. Kuvittelen, että pitäisi sanoa jotakin kamalan tärkeää. Mutta joskus voisi vain jättää puumerkin, että kävin täällä, luin ja tykkäsin. Onko sellainen toiminta sitten pinnallista vai inhimillistä/välittämistä, päättäköön jokainen itse.

      Luin muuten hiljattain manifestisi äitiydestä ja luulenpa, että olisin pitkälti samoilla linjoilla monesta mainitsemastasi asiasta, siis jos äitiys kohdalle sattuisi. Saapi nähdä mitä talvi tuo tullessaan, se voi taas muuttaa monta asiaa. Ihana hullu elämä.

      Poista
  4. <3
    En keksi muuta.
    Jja onneksi on puhelimet.
    Ja jopa kaksi j:tä ja-sanassa jos haluaa.
    <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 itsellesi! :)

      Vastaus kaikkiin rukouksiin löytyi yks kaks yllättäen täältä: http://www.paksy.net/24

      Poista