lauantai 12. lokakuuta 2013

Osa porukkaa

Kaksikymppisenä valitin usein, että vaikka elämässäni tuli ja meni paljon ihmisiä, en oikein koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään kunnon porukkaan. Muistan, kuinka kerran heitin, että varmaan se oma porukka löytyy vasta toisista puistomammoista sitten, kun on lapsia. (Tosin tämäkään ei tuntunut kovin todennäköiseltä, kun "eihän siinä ole muuta yhteistä kuin pelkkä äitiys.")

Ei tarvinnut odottaa niin kauan. Ei edes lapsen tuloon asti: nykyään on niin monta ihanaa isoa ja pientä porukkaa, joihin tunnen todella kuuluvani. Ovat yläasteystäväni, joiden kanssa on lähennytty uudestaan ja jaettu yhdet häät, kolmet ristiäiset ja monta kummin titteliä. On "Wanha Hyvä Porukka", jonka nimen minä ja lukiokaveri olemme itsellemme antaneet (kyllä, vain meille kahdelle). Ovat Saksan siskoni, joista kolme vieraili täällä juuri elokuun lopussa (tanssimme pihalla azontoa). On kuoroni, josta kirjoitin viimeksikin. Jopa täällä virtuaalimaailman puolella, jossa en aikoinaan ollenkaan tajunnut, miten ihmiset onnistuivat löytämään jonkin interaktiivisen blogiporukan, huomaan yhtäkkiä olevani osa mahtavien bloginaisten joukkoa!

Ja nyt päästään, jos nyt ei vielä ihan hiekkalaatikon reunalle, niin ainakin kestovaipparinkiin: yhtäkkiä olen siinä siunatussa tilanteessa, että lähelläni asuu kolme muutakin pienen, puoliksi afrikkalaisen lapsen äitiä, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua viime vuosien kuluessa. Eikä meitä todellakaan yhdistä pelkkä (etno)äitiys, vaan yhteistä löytyy vaikka millä mitalla.

Saana on entinen ICYE-vaihtari ja ekohippihihhuli kuten minäkin. N on minun laillani opettaja, ja meille molemmille ovat uskonasiat (ja gluteeniton ruokavalio! hih) tärkeä osa elämää. L on tuorein tuttavuus ja, ah, aivan samassa tilanteessa kuin minä; kolmen kuukauden ikäisen lapsen yhä opiskeleva yksinhuoltaja. Lapsemme - kaksi taaperoa ja kaksi vauvaa - ovat ihastuttava, hihityttävä ryhmä, joiden toivomme kasvavan samanlaiseen ystävyyteen kuin meidän äitien välille on syntynyt.

Mikä ilo ja riemu löytää itsensä yhtäkkiä osana (taas uutta) upeaa porukkaa! Syödä yhdessä neljällä suunnalla valnistettuja herkkuja herkkuja ("mä alotan terveelliset elämäntavat heti tän viikonlopun jälkeen"); puhua lasten toilailuista, kirppareista ja imetyksestä; jakaa niitä kestovaippoja ("monta sulla on? Mistä sä ostat?"); kuunnella Azontoa (Watson ja minä emme ole ainoat fanit) ja niin edelleen, niin että päivä hujahtaa vilauksessa. Ja on aika sopia afrobeibien uusi mieltä lämmittävä tapaaminen.

Minua on painanut lähestyvä talvi. Se on vain aina liian pitkä. Mutta pitää vain muistuttaa itseäni näistä ihanista porukoista, joihin saan kuulua, niin kyllä se siitä.

7 kommenttia:

  1. Olipas kiva kirjoitus, juuri näin olisin itsekin sanonut :)

    VastaaPoista
  2. Oi miten kiva, että teillä on oma etnomama-porukka siellä! Jei. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, valtava lahja :) En tiedä missä päin sinä asut mutta toivon todella että saat aikanasi nauttia jostakin vastaavasta!

      Poista
    2. Samaa toivon minä. Tunti Hkistä ei ole myöskään paha matka tulla päivävisiitille pääkaupunkiin ... ;)

      Poista