Vai tulee ukko illalliselle (reprise)

Tulkoon nyt tämän epävirallisen, sattumalta alkaneen musiikkitrilogian kolmaskin osa - se ooppera-aiheinen, jolla jo lauantaina uhkailin. Minulla oli nimittäin perjantaina toinen vapaailta kahdeksaan kuukauteen: olin ystäväni Prinssin kanssa kansallisoopperassa katsomassa Mozartin Don Giovannia.

Kun alkusoitto pärähti käyntiin, tuntui kuin olisi tullut kotiin. Tunne vain voimistui esityksen edetessä. Tajusin, miten mieletön juttu tämä on: Don Giovanni on niin tuttu, että se - kuten myös pari muuta, ainakin Mozartin Figaro ja Puccinin Tosca - tulevat aina olemaan minulle se koti, johon palata; jota on fyysisestä maailmasta niin vaikea löytää.

Tavallaan kasvoin sisään oopperaan, koska vanhempani ovat muusikkoja. Isä soitti vuoden oopperan orkesterissa, kun olin 9-vuotias, kotona kuunneltiin toisinaan oopperamusiikkia, ja kävimme joskus baletissa. Totta kai olin jossain vaiheessa lapsuutta sitä mieltä, että oopperalaulajien ääni kuulostaa oudolta. Mutta sitten jossain toisessa vaiheessa halusin itsekin laulajaksi, jotta saisi pitää hienoja pukuja. Ja siis Yön Kuningattaren aaria Taikahuilusta oli tietysti maailman coolein. Eräänä vappuna minä ja perhetuttujen lapset lauloimme sitä itsekin ja ihmettelimme, miten muka on niin vaikeaa päästä niin korkealle...

Puccinia muistan rakastaneeni lukioikäisestä asti. En tiedä, montako kertaa olen nähnyt Toscan. En ole varmaan vielä kertaakaan pystynyt kuuntelemaan E Lucevan Le Stelle -aariaa itkemättä.

Yleisimmät oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa.

No, jotkut luulevatkin, että Mozartin teokset ovat pelkkää hilipatipippan-sekoilua ilman mitään syvyyttä. Sekään ei pidä paikkaansa. Figaron häissä kukaan ei kuole. Silti kreivittären aaria Dove sono i bei momenti on koskettavimpia tietämiäni kappaleita, jossa nainen suree aviomiehensä muuttumista kylmäksi vuosien myötä. Ei mitään kovin pateettista ja melodramaattista siis, vaan ihan tätä samaa ihmisyyttä, suoraan 1700-luvulta. (Dove sonon linkitin elämäni biiseihin,  siksi tässä yksi Figaron hauskoista hetkistä.)

Mozartiin hurahdin vasta 2005 juurikin Figaron myötä. Sitten seurasikin ziljoona eri dvd-taltiointia Figarosta, Donkkarista ja muista, matka Zürichiin katsomaan fanitettuja laulajia livenä La Finta Giardinierassa, ja vuonna -06 näin sitten Donin ensi kertaa livenä ihan täällä Suomessa. Silloin se kiilasi Figaron ohi tai vähintään rinnalle lempioopperani paikalle.

Don Giovanni kun on suurin piirtein täydellinen ooppera. Donissa on kuolemaa, kostoaikeita, melodraamaa, petosta ja rakkautta. Mutta siinä on myös tilannekomiikkaa, huumoria, aitoa ihmisyyttä ja lumoavaa musiikkia. Musiikki tuo esiin jokaisen sävyn ja vivahteen jokaisesta eri tunnelmasta - ja mahtavista hahmoista. Saa nauraa vedet silmissä Leporellon vitseille, naureskella kuivasti lällylle tenorille, seurata veret hyytyneenä vaikuttavaa loppukohtausta ja, jos on tunteellinen kuten minä, myös itkeä ihanalle Donna Elviran aarialle Mi tradì quell'alma ingrata. 

Don oli aikoinaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottava (kuten itse asiassa Figarokin): oopperassa nimihahmo järjestää suuret juhlat, joihin kutsutaan kaikki yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Isäntä kehottaa jokaista tanssimaan ihan mitä haluaa, ja juhlassa soikin päällekkäin salonki- ja maalaistanssimusiikkia. Don G julistaa: "Nämä bileet ovat avoinna kaikille, viva la libertá!". Se oli siihen aikaan iso juttu.

Tässä onkin sopiva kohta kertoa tarina tatuoinnistani. Suunnittelin sen itse: pätkä nuottiviivastoa nuotteineen jostakin hyvästä kappaleesta. Päädyin juurikin tuohon pätkään, jossa Don laulaa "Viva la libertá!". Nuotit viittaisivat itsestään selvästi musiikkiin ja sen merkitykseen elämässäni, jos kertoisin mikä teksti niihin kuuluu, se viittaisi vapauteen - ja pohjimmiltaan koko höskä perustuisi Mozartiin ja lempioopperaani. Samalla tatska kuitenkin olisi humoristinen, sillä vapauden ylistyksen taustalla olisikin Casanovan kotibileet.

(Mutta minullahan ei siis ole tatuointia. Juttu kaatui siihen, kun näin ystäväni vasta ottaman tatskan, jossa kelmun alla lainehti veri. Bestis totesi, että tatuointihan on siis avohaava... Tiesin tuolla hetkellä, että minä en sellaista koskaan ota. Voi vain kysyä, miksen tajunnut tuota aiemmin.)

Lempitoteutukseni videota ei saa suoraan laitettua, joten tässä linkki:

 VIVA LA LIBERTÁ!

Donkkari ja ooppera ylipäätään ei siis todellakaan ole mitään patsastelua. Paitsi tekstiin (ja musiikkiin!) kirjoitettu huumori, on myös paljon "oopperaläppää" jolle ei vedä vertoja mikään muu, edes räppi. Osaatko imitoida munatonta tenoria? Tai selittää Figaron häiden juonen jollekin, joka ei sitä tunne? Entä syväanalyysi Puccinin Turandotin libretosta (älä unohda Pingiä, Pangia ja Pongia)? Ja mitäs jos vaikkapa Donkkari siirretään nykyaikaan - millainen olisi Leporello, entä Zerlina ja Masetto? Minä tiedän vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin (tosin se syväanalyysi voi tuottaa hieman ongelmia, koska Turandot on niin uskomattoman pinnallinen. Niin ja se Figaron juonen selitys taitaa minullakin kaatua siihen pinniin - kuka sen lähettikään ja kenelle?!).

Otsikon "reprise" viittaa siihen, että kirjoitin samalla otsikolla livejournaliini vuonna 2006 nähtyäni Donin ensi kertaa. Pätkä on suoraan kansallisoopperan tekstityksestä - siellä pyörii edelleen sama ohjaus (lähtien vuodesta 1993, jolloin isäni oli soittamassa), jonka olen nähnyt nyt kolmesti. Lause edeltää kuuluisaa loppukohtausta, jossa Donin murhaama mies nousee haudastaan ja, punkyhtye Rancidin sanoin, "raahaa Don Giovannin helvettiin". Kyllä, tämä on todellakin melodramaattista, mutta vielä kertaakaan ei ole naurattanut - musiikki tekee tästä maailman vaikuttavimman oopperakohtauksen.

Tämä Mozartin ja Donkkarin ylistämiseen keskittyvä teksti voi antaa jollekin blogiini eksyneelle ooppera-asiantuntijalle sen kuvan, että olen nähnyt pari Mossea ja Puccinia ja jakelen lausuntoja oopperasta niiden perusteella. Näin ei kuulkaas todellakaan ole. Olen nähnyt kymmenittäin oopperoita, ja rakastan monia erilaisia: paitsi Tsaikkaria ja Mussorgskia, myös Wagnerin Ring-sarjaa, jonka neljä osaa kestävät yhteensä noin 20 tuntia. Verdiä sen sijaan inhoan. La Traviata on huonoin koskaan näkemäni ooppera. Tai no, Vantaan musiikkiopiston Pyymosa vuodelta -99 ehkä vetää sille vertoja. En ole ihan varma.

Edellisen kuoroni kanssa pääsin myös esittämään oopperaa. En tosin mitään Mozartia ja Puccinia, vaan hyvin paljon pienempiä ja kepeämpiä juttuja, ja siis ei suinkaan solistin, vaan kuoron roolissa. Mutta ne olivat yksiä elämäni hauskimmista projekteista. Ehkä joskus lisää tai sitten ei.




Oopperaa tuntemattomille pikku vinkki (ja satunnaista nippelitietoa): jos joku alkaa puhua Figaron häistä, älä ala hoilottaa sitä pätkää "Fiiiigarooo, Figaro Figaro Fiiiiigarooooo...." - se ei nimittäin ole Figaron häistä, vaan Sevillan parturista. Oopperat perustuvat 1700-luvulla kirjoitetun näytelmätrilogian eri osiin, ja niissä on osittain samat henkilöt. Mutta Rossinin1800-luvulla säveltämä Parturi tapahtuu ennen Mozartin 1700-luvulla säveltämää Figaroa, Mosse kun omi suoraan trilogian keskimmäisen osan. (Siitä viimeisestä osasta on ilmeisesti tehty ooppera 1970-luvulla, mutta se ei tainnut menestyä, kun en siitä mitään tiedä.) Alkuperäisen trilogian kirjoitti Beaumarchais, libreton Mozartin oopperaan (kuten muuten Doniinkin) teki Lorenzo da Ponte.

Ja tämä on PAKKO kertoa: osaan jostain syystä ulkoa yli puolet Leporellon luetteloaariasta, jossa luetellaan Don Giovannin naissaavutuksia. Kyseessä on siis italiankielinen baritoniaaria. Ja kyllä, osaan sen osan, jossa luetellaan numerot: Italiassa 640, Saksassa 221, 100 Ranskassa ja Turkissa 91, mutta Espanjassa 1003.


Niille, jotka eivät oopperamusiikkia korvissaan siedä, se Rancidin biisi - tätä minä kuuntelen luupilla putkeen, kun olen oikein oikein pahalla tuulella: